Totuudesta ei voi puhua, voi puhua vain totuuden esteistä on usein mystikkojen, ja myös de Mellon, suusta kuultu lause. Eipä sillä kai sinänsä väliä, mutta en ole ihan varma, olenko sen kanssa samaa mieltä. Onko kaikki viisaus sitten totuuden esteistä puhumista, tai olivatko Jeesuksen sanat vain sitä, tai onko humanistinen ymmärrys tai insinöörien sitä? Ehkä halveksun staattisia faktoja vähän liikaakin, enkä vaivaudu muistamaan paljon mitään mikä ei tunnu oleelliselta, elämässä kiinni olevalta.

Silti koen tämän vapauttavana: en ole vangittu etsimään mitään staattista totuutta ja voin suhtautua entistä vähemmän vakavasti liian varmoin julistuksin uskostaan puhuvien ajatuksiin. Silti: Elämä on dynaamista, ja juuri siinä vaikkapa Jeesuksen sanat kaikessa elämänmakuisuudessaan ovat edelleen relevantteja? Pysyä uskollisena Jumalalle, jota ei ymmärrä, taantumatta yksisilmäisyyteen…

Parisuhteet on jänniä asioita. Pysyttelen vielä kaukana, koen entistä enemmän, että ehkä juuri se ajattelun vapaus, epävarmuus, tila jota palavasti kaipaan ja jota yritän jaella ympärilleni, on minussa myös vaikein asia. (Jos tämä, epävarmuus, on eksyksissä oloa, niin olenpahan sitten todella syvästi – minusta kumminkin näyttää enemmänkin siltä, että tämä on mitä erilaisimpiin eksymisiin itsensä väkisin sitomisen välttämistä.)

Ja pelkään jotenkin, että kaikki on sekavaa kaikissa parisuhteissa, mutta ehkä olen vain sattunut kokemaan sitä tähänastisissa liikaa. Ei se ole minussa, se on ollut välillämme. Sekoittumista se on ainakin paljon: jos olen liian lähellä toista, on haaste pitää myös omasta, erillisestä identiteetistä kiinni. Kommunikaatiotaidot, kielitaidot, yhteensopivuus ja erikseen vielä parisuhdetaidot, äh äh äh, parisuhdeliike-elämää.

En ymmärrä lojaalisuutta, joten miten voisin sitoutua? Silti käytännössä koen sitoutuvani ihmisiin. Ja ainakin teoriassa: jään tähän, koska tässä on hyvä, ja (jos tunnen itseni) mitä pidemmäksi jään, sitä varmemmalta näyttää, että olen tässä siihen asti, kunnes kuolet tai kuolen. En ymmärrä lupauksia, koska ne eivät tuo mitään todellista turvaa: mistä minä kuitenkaan tiedän, minkälainen ihminen olen kymmenen vuoden kuluttua, tai mihin minua kutsutaan, ja mistä sinä voit sitä myöskään tietää? Vai merkitsisikö lupauksesi pysyä kanssani sitä, että jätät elämättä, jos se on ristiriidassa lähellä olemisen kanssa? En minä sellaista halua pyytää.

Ja nautiskelen vielä Danielin kirjoitusten seassa olevasta Suvaitsevaisuudesta (PDF 253 kt).