Tänään olen ylpeä siitä, että sain mentyä psykologian luennolle. Sängystä nouseminen oli extravaikeaa, koska eilinen Woody Allen -ilta leffateatterissa sai aikaan masennusta. Vicky Christina Barcelona oli kiva, sen jälkeen tullut Matchpoint vähemmän.

Suhtaudun kyseisiin psykanluentoihin tällä hetkellä kielen opiskelun kannalta. Olin menossa kliinisen psykologian luennolle, mutta salissa ei ollut ketään. Onneksi tiesin viereisessä luentosalissa olevasta toisesta psykan peruskurssista. Tänään käytiin läpi behaviorismia ja ehdollistumista, oli hauskaa kun tunsin asian jotakuinkin ennestään, niin saatoin ehkä jopa oppia kieltä siinä sitten.

Se, mikä minussa on todella arvokasta, tulee ilmi vuorovaikutuksessa, jossa on tilaa hiljaisuudelle ja ristiriidoille, hämmentymiselle, kysymyksille, ja niille persoonallisille ilmaisuille jotka siinä sattuvat tulemaan. Minä olen hidas ja hiljainen, katselija, kuuntelija. Sille on maailmassa liian vähän tilaa. Miten ottaa tilaa moiselle?

Nautin täällä siitä (sen opettelusta), että osaan toisinaan pitää kiinni omasta tavastani kulkea. Olen tajuamassa taas vähän siitä, mikä se on, ja muotoilin sen ylläolevaan asuun. Minussa on jonninverran läikkyvää luovuutta ja riehuvaa lasta, mutta lopulta palaan kuitenkin hiljaisuuteen, jossa hengaillessa rauha eli vapaus taas löytyy, jonka seurauksena voi taas olla luova. Jumala kai asustelee siellä, sitten.

Toisaalta olen jo pitkään kokenut ristiriitaa sen kanssa, että joskus minulla on tarve olla niin hidas ja niin hiljainen, että sosiaalisissa tilanteissa ihmiset kokevat sen epämukavaksi. Ja toisaalta se ilmenee joskus omanakin ahdistuksena liian ujouden muodossa. Ehkä Ranskassa vielä enemmän, vaikka ei seurassa hiljaa oleminen ehkä niin oudoksuttua ole kuin etukäteen pelkäsin. Enkä tiedä, onko siinä sitten laiskuutta – haluaisin kyllä toisaalta antaa tilaa toisille ja myös haastaa ihmisiä enemmän, mutta kai minun on vain odotettava, että kasvan.