Metzin asuntolassani herään sunnuntaihin myöhään, puolenpäivän jälkeen. Naapuri, Nejib siivoaa huonettaan, kantaa tavaroita käytävään, ja tulee juttelemaan arkisia. Se ei halua pestä uuniaan ja on siis heittämässä sitä pois. (Uunit ovat asuntolassa kiellettyjä, mutta suunnilleen kaikilla sellainen on, koska asuntolan keittiössä on vain keittolevyt.) Päätän ottaa uunin ja hankkia jostain uuninpesuainetta, lainata vaikka joltain ranskalaiselta.

Koen täällä olevani lopulta vähän kuin purkissa. Syy on kai yksinkertaisesti se, että olen ulkomaalainen – kun avaan suuni, sen tietää kuka tahansa paikallinen välittömästi. Itselle tärkeiden asioiden jakaminen on kiven alla (ei sillä, ettei se sitä vähän väliä olisi Suomessakin). Välillä purkkielämä on ahdistavaa, kuten kai tämän pienen palstanikin kirjoituksista on nähtävissä, mutta lopulta vika ei ole purkissa.

Siitä olen iloinen, että tämä paikka on antanut minulle tilaisuuden katsella elämää vähän paljaampana, tyhjempänä riippuvuuksista toisiin ihmisiin, enemmän tai vähemmän rakkaisiin suomalaisiin, jotka ovat ihoni alla joka tapauksessa. Katsella todella sitä, mikä itse olen, hiljaisina sunnuntaipäivinä. Toisaalta odotan jo paluuta, hetkeä, jolloin elämä tuntuu normaalilta, jolloin pelkkä puhuminen on kevyempää. (Vaikka sitten sosiaalinen vuorovaikutus on kotonakin minulle usein raskasta, ainakaan perustyöväline siihen, kieli, ei ole tiellä.)

Tällaisessa olosuhteessa, kielen kanssa, vaatii ylimääräistä vaivaa sitoa suhteita toisiin ihmisiin. Ja minulla on ristiriitainen suhde tähän purkkiini: tuntuu vähän itseni ampumiselta jalkaan kertoa siitä julkisesti, mutta rauhaa TEISTÄ minä tulin tänne etsimään. Rauhaa ihmisistä, jotka roikkuvat jalassa, keskeyttävät ajatuksen, kertovat mielipiteistään, saavat minut samaistumaan ja kuuntelemaan ja miellyttämään; vaikuttavat minuun ja uuvuttavat minut. Halusin tämän purkin! Tulin etsimään tilaa katsella omaa maailmaani rauhassa, löytämään oman haluni ja intohimoni, jotta voisin selkeämmin raivata tietäni sellaiseen suuntaan, elämään, rakentamaan sellaista maailmaa kuin haluan, uskon hyväksi.

Ihmisten kanssa oikeasti olemista toki elämässä rakastan eniten – sen kautta lopulta olen, mikä olen. Mutta se myös vaikuttaa minuun niin paljon, että on usein vaikeaa nähdä selkeästi, mikä on todellista minua – ja mikä on vain sitä, mihin olen mukautunut, jotta vuorovaikutus, elämä ympäristöni kanssa olisi hyvin?

Ja kun kerran tulin sulkemaan itseni purkkiin, miksi sitten olisin sosiaalinen täällä? Miksi näkisin vaivaa, jos se on niin hemmetin vaikeata? Koska joka tapauksessa tarvitsen sitä. Ei minusta ole munkiksi, enkä sellaiseen varsinaisesti uskokaan. Jonkinlainen perussosiaalisuus takaa elämän vakauden, tasapainottaa silloin kun oma hulluus on liikaa itselle – suo tilapäisen suojapaikan, toisen ihmisen hyväksyvän katseen. Eikä toinen tärkeä syy Ranskaan tulemiselle, kielen oppiminen, oikein myöskään onnistu ilman oikeita ihmiskohtaamisia :D.

Tässä kohtaa ajatus kuitenkin menee oikosulkuun. Jos pohjimmainen tavoite on olla purkissa ja nähdä edes vähän kirkkaammin (eristää ylimääräiset vaikutteet ja pelot ulkopuolelle), se tekee sosiaalisuudesta – toisista ihmisistä – välineellisiä palvelijoita tälle tavoitteelle. Eikä toisia ihmisiä voi kohdata sellaisista lähtökohdista, kohteena: jos se ei olisikaan väärin, se ei silti toimisi: jos kohtaaminen ei ole todellinen (ei-välineellistävä), se ei voi tarjota sitä turvaa, jota siltä kaipaan.

Ratkaisu on kai tuttuus, se, etteivät asiat lopulta ole näin mustavalkoisia, kuin ne esitän. Minulla on täällä monta ystävää, jotka aidosti kunnioittavat rajojani, ja kokevat toivottavasti kunnioituksen molemminpuolisena. Ja tämä tarjoaa tilaa, antaa minulle mahdollisuuden olla toisinaan vähän vähemmän läsnä. Kyllä se epäilyttävästi kaupankäynniltä, ihmiskohtaamisen välineellistämiseltä silti kuulostaa, mutta kyllä sinne oikeasti oikeaakin kohtaamista, väittämistä ja kuuntelemista mahtuu.

Vähän myöhemmin Mathilde ja poikaystinsä Xavier tulevat moikkaamaan. Mathilde on ainoita ranskalaisia tyttöjä, jonka poskisuutelemisessa ei ole minulle pientäkään jännityselementtiä, tyhmää rituaalia jonka suoritan vain sosiaalisten odotusten takia. Se on jotenkin tutulla, suomalaisella tavalla välitön, semmoinen käytännönläheisellä tavalla ymmärtävä tyttö. En tiedä, tunnettaisiinko paremmin jos minä osaisin ranskaa paremmin tai se englantia, vaikka sinänsä huonolla ranskalla toimeen tullaankin. Mathilden ja Xavierin kanssa olevassa yhteisessä tilassa on paljon halua kommunikoida jotain sellaista, että ainakin jollain tasolla ollaan samassa veneessä. Vuorovaikutus nykyisellään kuitenkin koostuu useimmiten lyhyistä, parin minuutin kohtaamisista käytävillä. Puhutaan arkisista.