Heli lähti tänä aamuna taksilla 5:20, saatoin sen sinne. Oli onnelliset 9 päivää, vaikka tulinkin kaksi kertaa kipeäksi tuona aikana. Pääasiassa oli tilaa hengittää, katsella elämää vähän rennommin kuin mihin yleensä onnistun antamaan itselleni luvan. Nähtiin leffoja (Burn After Reading, Mona Lisa Smile, Mies vailla menneisyyttä) ja käytiin museoissa. Yksi päivä oli shoppailuakin, ja joka päivälle kyllä kehitettiin jotain varsinaista tekemistä. Mutta enimmäkseen vaan oltiin.

Konkreettisin oivallus nyt palatessa opiskelun arkitodellisuuteen (kevään eka kurssi alkaa tunnin sisään) on että hitto vie, ei mun tartte olla kotonani tässä sosiaalisessa todellisuudessa. Sitä yrittäessä (itse varsinaisesti tajuamatta) päädyin syksyllä liian monelle mutkalle. Joo, voin antaa poskipusuja ja vaihdella kuulumisia ja toivotella bon-ties-mitä sen verran kuin jaksan, mutta lopulta minusta tuntuu, että ranskalainen ystävällisyys on vähän turhan syvä suo minulle, se tuntuu teeskentelyltä käyttäytyä kuin kaikki välittäisivät kaikista, se tuntuu ahdistavalta että tila, jossa ilmaistaan ettei välitetäkään, on jotenkin häpeän värinen täällä. Se kun käytävällä joku ei tervehdikään… suomalaisille toisaalta on enemmän sääntö kuin poikkeus, ettei vähänkään oudompia tervehditä, ja se siitä.

No en tiedä, ei toi nyt ihan selkeä ajatus vielä ollut kyllä.