Lauantai-ilta. Kesältä viipynyt työ ei enää paina päälle. Kaipuu heilahtelee kontrollin ja vapauden välillä, usein sitä haluaisi olla enemmän turvassa, toisaalta hetkinä kuten nyt kaipaa vain irti päästämistä, jonkin raa’an elämänvoiman vapauttamista, sen tuntemista, että todella elän.

Sellaista elämää siis, että kävelen rauhassa, koska en anna kulkuni enää tulla heilutetuksi ulkoapäin. Voisi sitten sanoa, että olen mies. Sinällään edelleen hauras, mutta silti jykevä. Ei ole tarvetta puhua hänen rajoistaan kohdallaan, koska on itsestäänselvää ettei niitä parane kokeilla. Sitten pitäisi enää tietää itse, millä niitä puolustan.

En kyllä ole mihinkään sovinnaisuussääntöihin koskaan muutenkaan uskonut, ei oikeastaan ole mitään niin kauheasti, mistä vapautua. Kiltteydestä ehkä kyllä – en tiedä sitten, onko se, että olen hahmottanut uskovaksi tehnyt minusta kuitenkin kiltin, vai olenko siksi että olen kiltti päätynyt uskovaiseksi (tämä ihan riippumatta siitä, kuinka paljon perusteita Jeesukseen uskomiseen noin muuten on). Mutta enpä kyllä todellakaan hahmota, mitä se sitten käytännössä tarkoittaisi.

Lopulta päivä meni sitten pitkään sängystä noustessa, ranskankurssille lyhyttä puhetta tehdessä, ozzyn kanssa kaupassa käydessä sekä syödessä. Lopulta päädyin kaljan kera virittämään tälle blogille pilpi.netiin sopivaa teemaa, sen saaminen tehdyksi on kutkuttanut jossain takaraivossa jo pidempään. Lopulta pidän melkolailla tästä TILAN JA MUODON TANSSISTA joka syntyi pilpi.netin oman ulkoasun ja wordpressin oletuksen, Kubrickin välille.

Tänään oli melkoisen täydellinen päivä. Täydelliset päivät muodostuvat melko pitkälti pelkästään paineiden puutteesta: jos on aikaa tehdä sitä, mikä vaikuttaa minusta hyvältä, osaan nykyään useimmiten olla onnellinen. En toki ole tehokkaimmillani tällöin, mutta toisaalta onnellisuus vaatii sen, että teen jotain mielekästä. Tähän päivään mahtui paljon mielekkyyttä ilman että olin paljoakaan stressaantunut.

Tälaisena päivänä sitä on onnellinen, ettei minulla ole sen suurempaa merkitystä tässä maailmassa, paitsi yksittäisille ystäville, etten ole muuttamassa maailmaa tai uhraamassa elämääni kenellekään – paitsi Jumalalle, joka ei tunnu ilmoittavan tahtoaan kovin eksplisiittisesti. Tänään tuntuu, että osaan sittenkin olla vapaa.

Tämän päivän onnellisuutta oikeastaan petasi myös eilinen. Eilen kävin gtd:täni läpi, ja vaikka joskus epäilen onko koko homma vain lisätaakka, tällä kertaa näyttää siltä että asiat ovat todella paremmin järjestyksessä nyt, ja voin olla rauhassa, en unohtane mitään tärkeää.

Joten heräsin tänään melko rauhassa, nukuttuani pitkään mutta en liian pitkään: virkeänä. Pitkästä aikaa kirjoitin runoja: ne eivät olleet erityisen hyviä, mutta auttoivat hahmottamaan pelkojani ja suhdettani siihen ihmiseen, jonka kanssa ehkä joskus elän.

Puhuin äidin kanssa. Hän muistutti, että on isänpäivä. Soitin isälle, ja koin että suhde häneenkin on melkoisen tasapainossa.

Eilen sovin tapaamisesta ranskalaisen tytön kanssa, joka erään erasmus-opiskelijan mukaan halusi kuulemma puhua suomea. Odotin jotakuta opiskelijaa joka tarvitsisi apua, mutta tapaamani Delia osasikin suomea ihmeen hyvin. Olisin uskonut, että hän on suomalainen joka on asunut vuosikymmenen suomen ulkopuolella. Keskustelu oli kovin virkistävää.

Illalla syötiin vielä Ozzyn ja Lukasin kanssa, sekä pelattiin näiden sekä Mathilden kanssa Ozzyn ostamaa ranskankielistä korttiroolipeliä. Oli jokseenkin hupaisaa yrittää pelata peliä, jota Ozzy osasi jotenkuten pelata, Mathilden kanssa joka ymmärsi kyllä ohjeet mutta ei osannut niitä meille englanninkielentaidon puutteensa takia kommunikoida, muuta kuin jotenkuten minulle.

Myöhemmin katsoin vielä Da Vinci Coden DVD:ltä ranskaksi dubattuna, englanninkielisillä teksteillä – kielitaitoni suurin ongelma on se, että en saa selvää siitä kun ranskalaiset puhuvat, ja ajattelin tämän auttavan. Leffa itsessään ei kamalasti innostanut, vaikka oli sinänsä ihan mukavasti soljuva.

Päivät kuluvat ranskaa opiskellessa ja välillä myös Quiziin keskittyessä. Gradun kirjoittamiselle olisi ihan paras sauma, kunhan käytännön ohjelmointityön saisi hanskaan.  Ihmisiä pyörii ympärillä tarpeeksi jotta yksittäisten kohtaamisten epäonnistuminen ei kaada liikaa. Jotkut välittävätkin, mutta eivät liikaa.

Arki etenee hitaasti, enkä saa niin paljoa aikaan kuin toivoisin. Paljon aikaa menee oman epävarmuuden kanssa tahimiseen: mitä olen tekemässä? Kovin paljon on auki. Katselen ympärilleni ja toivon hiljaa, että jokin selkeä ovi aukeaisi, vaikka siitä ei ole suurtakaan aavistusta. Seurailen “omia” ajatuksiani ihmisen kohtaamisesta, vapaudesta, uskosta, ja ehkä löydän oman fokukseni. Silti väsyn täällä kovin nopeasti ihan vain kaikkeen tähän vapauteen, enkä osaa käyttää sitä. Liian usein kulutan vain reikää lattiaan allani. Touhuan kaikkea ns. hyödyllistä, mutta se on tyhjää suorittamista.

Alla vanhaa kirjoitusta joka jäi laittamatta ajoissa.

Isä tuli keskiviikkona 22.10. Ehdimme lähteä Lukasin autolla noutamaan häntä Luxemburgista, jonne kentältä tullut bussi oli hänet jättänyt, väärinymmärrysten takia iskä oli ymmärtänyt ettei jatkoyhteyttä enää tulisi – lopulta se tosin tuli, ja tapasimme vasta Metzissä. Olipa kuitenkin hauskaa moikata naapurivaltiota nopsaan, alle tunti taisi reissuun mennä kokonaisuudessaan.

Torstaina vierailtiin ENIM:ssä, paikallisessa insinöörikoulussa, johon onnistuin siellä opiskelevan naapurini avulla saamaan vierailukäynnin. Isä vaikutti tyytyväiseltä kun sai nähdä miten hänen työtään vastaavia hommia hoidetaan täällä. Sen lisäksi lähinnä syötiin ja käytiin leffassa, plus lauantaina seikkailtiin lähikaupunkiin Amnevilleen polku- ja moottoripyörämuseoon, joka oli lopulta minustakin ihan mielenkiintoinen. Lauantai-iltana selviteltiin vielä talviaikaan siirtymistä täällä, ja mietittiin siirtyykö kännykän kello automaattisesti ja jos se on aamulla siirtynyt niin mistä sen voi tietää. Sunnuntai-aamuna iskän lento läksi.

Tänään olen ylpeä siitä, että sain mentyä psykologian luennolle. Sängystä nouseminen oli extravaikeaa, koska eilinen Woody Allen -ilta leffateatterissa sai aikaan masennusta. Vicky Christina Barcelona oli kiva, sen jälkeen tullut Matchpoint vähemmän.

Suhtaudun kyseisiin psykanluentoihin tällä hetkellä kielen opiskelun kannalta. Olin menossa kliinisen psykologian luennolle, mutta salissa ei ollut ketään. Onneksi tiesin viereisessä luentosalissa olevasta toisesta psykan peruskurssista. Tänään käytiin läpi behaviorismia ja ehdollistumista, oli hauskaa kun tunsin asian jotakuinkin ennestään, niin saatoin ehkä jopa oppia kieltä siinä sitten.

Se, mikä minussa on todella arvokasta, tulee ilmi vuorovaikutuksessa, jossa on tilaa hiljaisuudelle ja ristiriidoille, hämmentymiselle, kysymyksille, ja niille persoonallisille ilmaisuille jotka siinä sattuvat tulemaan. Minä olen hidas ja hiljainen, katselija, kuuntelija. Sille on maailmassa liian vähän tilaa. Miten ottaa tilaa moiselle?

Nautin täällä siitä (sen opettelusta), että osaan toisinaan pitää kiinni omasta tavastani kulkea. Olen tajuamassa taas vähän siitä, mikä se on, ja muotoilin sen ylläolevaan asuun. Minussa on jonninverran läikkyvää luovuutta ja riehuvaa lasta, mutta lopulta palaan kuitenkin hiljaisuuteen, jossa hengaillessa rauha eli vapaus taas löytyy, jonka seurauksena voi taas olla luova. Jumala kai asustelee siellä, sitten.

Toisaalta olen jo pitkään kokenut ristiriitaa sen kanssa, että joskus minulla on tarve olla niin hidas ja niin hiljainen, että sosiaalisissa tilanteissa ihmiset kokevat sen epämukavaksi. Ja toisaalta se ilmenee joskus omanakin ahdistuksena liian ujouden muodossa. Ehkä Ranskassa vielä enemmän, vaikka ei seurassa hiljaa oleminen ehkä niin oudoksuttua ole kuin etukäteen pelkäsin. Enkä tiedä, onko siinä sitten laiskuutta – haluaisin kyllä toisaalta antaa tilaa toisille ja myös haastaa ihmisiä enemmän, mutta kai minun on vain odotettava, että kasvan.