It feels really spring-like in Metz, already. So finally I feel like it was worth it to come to northern France also because of the weather (the autumn was pretty bad). The flu is doing good to me, too. Slowing me down when I don’t have the guts to do it by myself.

Otherwise: thesis writing, talking with Minna and other friends online, preparing for my trip to Paris with Eeva this weekend.

I am slightly bothered about Facebook taking over my blog; status updates and all the social interaction engages me so much nowadays that actually writing even just a bit longer posts seems irrelevant. I’ve already expressed it all in IM discussions and status updates, so blogging feels like repetition. Maybe I should just start using this blog for something more substantial than my personal whining, since that seems to have a better arena in Facebook nowadays.

On the other hand, Facebook does it by great social UI design, so maybe I will just be happy. I still hope very much that an open platform that does it even better will supercede them soon.

During being in my current flu, I have learnt to use Twitter better (by adding the friends of friends who seemed the most interesting) and it actually seems some use at the moment.

Also, I took Flock into use today and the integrated experience actually seems pretty nice. I am blogging this from Flock. The UI does not seem to allow setting a category for the posting though so I will have to go to wordpress to fix the language category for this, after all. I’ll take that back: the Flock editor asks for the category after pressing Publish. I still have to check which categories I have used from my blog page, though, since I cannot remember all the categories this might fit into.

At times the flock UI is very cluttered and as my screen is only 1024 pixels wide, adding a sidebar to that makes many modern sites scroll. I actually think that is the fault of modern web design and not that of Flock.

J’Attendrai Le Suivant (I’ll Wait for the Next One)
Thanks to Özhan for the link.

Totuudesta ei voi puhua, voi puhua vain totuuden esteistä on usein mystikkojen, ja myös de Mellon, suusta kuultu lause. Eipä sillä kai sinänsä väliä, mutta en ole ihan varma, olenko sen kanssa samaa mieltä. Onko kaikki viisaus sitten totuuden esteistä puhumista, tai olivatko Jeesuksen sanat vain sitä, tai onko humanistinen ymmärrys tai insinöörien sitä? Ehkä halveksun staattisia faktoja vähän liikaakin, enkä vaivaudu muistamaan paljon mitään mikä ei tunnu oleelliselta, elämässä kiinni olevalta.

Silti koen tämän vapauttavana: en ole vangittu etsimään mitään staattista totuutta ja voin suhtautua entistä vähemmän vakavasti liian varmoin julistuksin uskostaan puhuvien ajatuksiin. Silti: Elämä on dynaamista, ja juuri siinä vaikkapa Jeesuksen sanat kaikessa elämänmakuisuudessaan ovat edelleen relevantteja? Pysyä uskollisena Jumalalle, jota ei ymmärrä, taantumatta yksisilmäisyyteen…

Parisuhteet on jänniä asioita. Pysyttelen vielä kaukana, koen entistä enemmän, että ehkä juuri se ajattelun vapaus, epävarmuus, tila jota palavasti kaipaan ja jota yritän jaella ympärilleni, on minussa myös vaikein asia. (Jos tämä, epävarmuus, on eksyksissä oloa, niin olenpahan sitten todella syvästi – minusta kumminkin näyttää enemmänkin siltä, että tämä on mitä erilaisimpiin eksymisiin itsensä väkisin sitomisen välttämistä.)

Ja pelkään jotenkin, että kaikki on sekavaa kaikissa parisuhteissa, mutta ehkä olen vain sattunut kokemaan sitä tähänastisissa liikaa. Ei se ole minussa, se on ollut välillämme. Sekoittumista se on ainakin paljon: jos olen liian lähellä toista, on haaste pitää myös omasta, erillisestä identiteetistä kiinni. Kommunikaatiotaidot, kielitaidot, yhteensopivuus ja erikseen vielä parisuhdetaidot, äh äh äh, parisuhdeliike-elämää.

En ymmärrä lojaalisuutta, joten miten voisin sitoutua? Silti käytännössä koen sitoutuvani ihmisiin. Ja ainakin teoriassa: jään tähän, koska tässä on hyvä, ja (jos tunnen itseni) mitä pidemmäksi jään, sitä varmemmalta näyttää, että olen tässä siihen asti, kunnes kuolet tai kuolen. En ymmärrä lupauksia, koska ne eivät tuo mitään todellista turvaa: mistä minä kuitenkaan tiedän, minkälainen ihminen olen kymmenen vuoden kuluttua, tai mihin minua kutsutaan, ja mistä sinä voit sitä myöskään tietää? Vai merkitsisikö lupauksesi pysyä kanssani sitä, että jätät elämättä, jos se on ristiriidassa lähellä olemisen kanssa? En minä sellaista halua pyytää.

Ja nautiskelen vielä Danielin kirjoitusten seassa olevasta Suvaitsevaisuudesta (PDF 253 kt).

Taking my little brother to school today morning, I found it funny that I was unsure whether to identify with the kids in the yard – my little brother’s friends and the others – or with the teachers there, who I then realized, were pretty much the same physical age as me. And in that moment, I greatly enjoyed allowing myself to stick with roles of the kids, and thinking that if those teachers were not on duty, they could join us, too.

Also, even before that, as we entered the yard, I first saw the other kids in roles, in which I saw other pupils, when I was in comprehensive school myself. But then, I was not a pupil anymore now. I was something everybody else in the yard probably considered an adult. I seemed to have power over the kids, some sort of a strange respect, though it seemed to me I was not at all sure they were not wiser than me, in all their living in the moment.

Kids assume being subordinate to adults, since in practical life, adults often can handle things better. (Too bad if the adults a kid identifies with are not healthy.) But kids are better at being happy and unassuming, only occasionally being interrupted by their parents or by other adults. To grow up successfully is to remain without worry, although life around you becomes more challenging, and possibly more boring and more scary?

To be an adult is to stand straight up and not shiver when others talk to you, and to show who you are – convincing other adults you are something “more” than a kid now. This is how you get things that adults appreciate.