Tänään oli melkoisen täydellinen päivä. Täydelliset päivät muodostuvat melko pitkälti pelkästään paineiden puutteesta: jos on aikaa tehdä sitä, mikä vaikuttaa minusta hyvältä, osaan nykyään useimmiten olla onnellinen. En toki ole tehokkaimmillani tällöin, mutta toisaalta onnellisuus vaatii sen, että teen jotain mielekästä. Tähän päivään mahtui paljon mielekkyyttä ilman että olin paljoakaan stressaantunut.

Tälaisena päivänä sitä on onnellinen, ettei minulla ole sen suurempaa merkitystä tässä maailmassa, paitsi yksittäisille ystäville, etten ole muuttamassa maailmaa tai uhraamassa elämääni kenellekään – paitsi Jumalalle, joka ei tunnu ilmoittavan tahtoaan kovin eksplisiittisesti. Tänään tuntuu, että osaan sittenkin olla vapaa.

Tämän päivän onnellisuutta oikeastaan petasi myös eilinen. Eilen kävin gtd:täni läpi, ja vaikka joskus epäilen onko koko homma vain lisätaakka, tällä kertaa näyttää siltä että asiat ovat todella paremmin järjestyksessä nyt, ja voin olla rauhassa, en unohtane mitään tärkeää.

Joten heräsin tänään melko rauhassa, nukuttuani pitkään mutta en liian pitkään: virkeänä. Pitkästä aikaa kirjoitin runoja: ne eivät olleet erityisen hyviä, mutta auttoivat hahmottamaan pelkojani ja suhdettani siihen ihmiseen, jonka kanssa ehkä joskus elän.

Puhuin äidin kanssa. Hän muistutti, että on isänpäivä. Soitin isälle, ja koin että suhde häneenkin on melkoisen tasapainossa.

Eilen sovin tapaamisesta ranskalaisen tytön kanssa, joka erään erasmus-opiskelijan mukaan halusi kuulemma puhua suomea. Odotin jotakuta opiskelijaa joka tarvitsisi apua, mutta tapaamani Delia osasikin suomea ihmeen hyvin. Olisin uskonut, että hän on suomalainen joka on asunut vuosikymmenen suomen ulkopuolella. Keskustelu oli kovin virkistävää.

Illalla syötiin vielä Ozzyn ja Lukasin kanssa, sekä pelattiin näiden sekä Mathilden kanssa Ozzyn ostamaa ranskankielistä korttiroolipeliä. Oli jokseenkin hupaisaa yrittää pelata peliä, jota Ozzy osasi jotenkuten pelata, Mathilden kanssa joka ymmärsi kyllä ohjeet mutta ei osannut niitä meille englanninkielentaidon puutteensa takia kommunikoida, muuta kuin jotenkuten minulle.

Myöhemmin katsoin vielä Da Vinci Coden DVD:ltä ranskaksi dubattuna, englanninkielisillä teksteillä – kielitaitoni suurin ongelma on se, että en saa selvää siitä kun ranskalaiset puhuvat, ja ajattelin tämän auttavan. Leffa itsessään ei kamalasti innostanut, vaikka oli sinänsä ihan mukavasti soljuva.

Päivät kuluvat ranskaa opiskellessa ja välillä myös Quiziin keskittyessä. Gradun kirjoittamiselle olisi ihan paras sauma, kunhan käytännön ohjelmointityön saisi hanskaan.  Ihmisiä pyörii ympärillä tarpeeksi jotta yksittäisten kohtaamisten epäonnistuminen ei kaada liikaa. Jotkut välittävätkin, mutta eivät liikaa.

Arki etenee hitaasti, enkä saa niin paljoa aikaan kuin toivoisin. Paljon aikaa menee oman epävarmuuden kanssa tahimiseen: mitä olen tekemässä? Kovin paljon on auki. Katselen ympärilleni ja toivon hiljaa, että jokin selkeä ovi aukeaisi, vaikka siitä ei ole suurtakaan aavistusta. Seurailen “omia” ajatuksiani ihmisen kohtaamisesta, vapaudesta, uskosta, ja ehkä löydän oman fokukseni. Silti väsyn täällä kovin nopeasti ihan vain kaikkeen tähän vapauteen, enkä osaa käyttää sitä. Liian usein kulutan vain reikää lattiaan allani. Touhuan kaikkea ns. hyödyllistä, mutta se on tyhjää suorittamista.

Alla vanhaa kirjoitusta joka jäi laittamatta ajoissa.

Isä tuli keskiviikkona 22.10. Ehdimme lähteä Lukasin autolla noutamaan häntä Luxemburgista, jonne kentältä tullut bussi oli hänet jättänyt, väärinymmärrysten takia iskä oli ymmärtänyt ettei jatkoyhteyttä enää tulisi – lopulta se tosin tuli, ja tapasimme vasta Metzissä. Olipa kuitenkin hauskaa moikata naapurivaltiota nopsaan, alle tunti taisi reissuun mennä kokonaisuudessaan.

Torstaina vierailtiin ENIM:ssä, paikallisessa insinöörikoulussa, johon onnistuin siellä opiskelevan naapurini avulla saamaan vierailukäynnin. Isä vaikutti tyytyväiseltä kun sai nähdä miten hänen työtään vastaavia hommia hoidetaan täällä. Sen lisäksi lähinnä syötiin ja käytiin leffassa, plus lauantaina seikkailtiin lähikaupunkiin Amnevilleen polku- ja moottoripyörämuseoon, joka oli lopulta minustakin ihan mielenkiintoinen. Lauantai-iltana selviteltiin vielä talviaikaan siirtymistä täällä, ja mietittiin siirtyykö kännykän kello automaattisesti ja jos se on aamulla siirtynyt niin mistä sen voi tietää. Sunnuntai-aamuna iskän lento läksi.

Tänään olen ylpeä siitä, että sain mentyä psykologian luennolle. Sängystä nouseminen oli extravaikeaa, koska eilinen Woody Allen -ilta leffateatterissa sai aikaan masennusta. Vicky Christina Barcelona oli kiva, sen jälkeen tullut Matchpoint vähemmän.

Suhtaudun kyseisiin psykanluentoihin tällä hetkellä kielen opiskelun kannalta. Olin menossa kliinisen psykologian luennolle, mutta salissa ei ollut ketään. Onneksi tiesin viereisessä luentosalissa olevasta toisesta psykan peruskurssista. Tänään käytiin läpi behaviorismia ja ehdollistumista, oli hauskaa kun tunsin asian jotakuinkin ennestään, niin saatoin ehkä jopa oppia kieltä siinä sitten.

Se, mikä minussa on todella arvokasta, tulee ilmi vuorovaikutuksessa, jossa on tilaa hiljaisuudelle ja ristiriidoille, hämmentymiselle, kysymyksille, ja niille persoonallisille ilmaisuille jotka siinä sattuvat tulemaan. Minä olen hidas ja hiljainen, katselija, kuuntelija. Sille on maailmassa liian vähän tilaa. Miten ottaa tilaa moiselle?

Nautin täällä siitä (sen opettelusta), että osaan toisinaan pitää kiinni omasta tavastani kulkea. Olen tajuamassa taas vähän siitä, mikä se on, ja muotoilin sen ylläolevaan asuun. Minussa on jonninverran läikkyvää luovuutta ja riehuvaa lasta, mutta lopulta palaan kuitenkin hiljaisuuteen, jossa hengaillessa rauha eli vapaus taas löytyy, jonka seurauksena voi taas olla luova. Jumala kai asustelee siellä, sitten.

Toisaalta olen jo pitkään kokenut ristiriitaa sen kanssa, että joskus minulla on tarve olla niin hidas ja niin hiljainen, että sosiaalisissa tilanteissa ihmiset kokevat sen epämukavaksi. Ja toisaalta se ilmenee joskus omanakin ahdistuksena liian ujouden muodossa. Ehkä Ranskassa vielä enemmän, vaikka ei seurassa hiljaa oleminen ehkä niin oudoksuttua ole kuin etukäteen pelkäsin. Enkä tiedä, onko siinä sitten laiskuutta – haluaisin kyllä toisaalta antaa tilaa toisille ja myös haastaa ihmisiä enemmän, mutta kai minun on vain odotettava, että kasvan.

Lisäsin viikonlopulta kuvia, ekaa kertaa koskaan feisbuukkiin. Jos olet kaverini ja kirjautuneena sisään sinne niin tuo linkki ehkä toimii, en tiedä! Jos et ole tai jos et halua koskea fb:iin pitkällä milläänkään, kommentoi tähän viestiin että haluaisit kuvat nähdä ja jätä sähköpostiosoitteesi viestiin. Osoite ei tule näkyviin julkisesti, mutta minä saan sen ja voin lähettää kuvien osoitteen sinulle.

Koodailin tiistaina myöhään iltaan Quizia, ja kävin syömässä yliopiston ravintolassa vähän ennen kuin se sulki kahdeksalta. Aiemmin päivällä isä soitti ja kertoi äitinsä kuolleen, minulla oli vähän vaikeuksia suhtautua asiaan. Ei ollut mitään oikeita sanoja, joten sanoin hänelle vain vääriä. Ei ole kieltä lohduttamiseen.

Tulin kotiin ja olin uupunut ja jotenkin turhautunut, kaiketi siitä, että koneella liian pitkään istuminen menee kuitenkin lopulta jotenkin maailman pakenemiseksi. Ei mitään uutta, samalla tavalla olin toki välillä maassa Suomessakin. Sinällään olinkin saanut paljon aikaan, korjattua pari pahinta bugia. Luin vähän de Melloa, ja se auttoi taas: kehotus tiedostaa kielteisiä tunteita sai löytämään joitain paineita, joita itselleni asetan. Rauhoituttuani olin nukahtamaisillani vaatteet päällä. Havahduin hereille, ja päätin mennä nukkumaan kun kerran uni näytti tulevan. Kello oli vasta yhdeksän, ajattelin että ainakin saan sitten itseni aamulla luennolle ajoissa.

Heräsinkin sitten neljältä, ei enää nukuttanut. Söin vähän ja aloin pilatestella. Kun koko muu maailma nukkuu, tuntuu että minäkin voin olla rauhassa. Vaikka eipä minulla aikatauluja paljoa ole täällä muutenkaan, sinänsä voisin aloittaa päivän pilateksella vaikka joka päivä, mutta myöhemmin herätessä sitä on helposti kärsimättömämpi saamaan jotain konkreettisempaa aikaan. Noin puolen tunnin ohjelmaan menikin sitten kolme tuntia, kun aina vähän väliä heräsi ajatuksia, joita kirjoittelin koneelle. Ajatuksia töistä ja ihmissuhteista. Kun ajatus tuli kirjoitettua muistiin, jatkoin taas pilatesta. Nautin kun sain jotenkin vaan olla todella vapaasti, go with the flow.

Tänään on ollut kiva päivä, sain aamulla tehtyä ihan vähän pilatesta taas, syötyä kerrankin kunnon aamiaisen (ostin jääkaapin täyteen kolmioleipiä yms. kaikkea helppoa lidlistä) ja mietittyä koko elämää, mm. GTD:tä kuntoon taas. Vähän jaksanut jopa rukoilla. On paljon toivoa.

Kävelin Metzin katuja, huolissani siitä että en osaa organisoida elämääni enkä ottaa vapauttani haltuun, vaan arki jää sirpaleiseksi mielekkyyden kalasteluksi. Olin turhautunut ja vähän yksinäinen ajatusteni kanssa. Ohi kulki pari tyttöä. Kun he olivat jo ohittaneet minut, tajusin että se mitä he puhuivat oli suomea! “Kuka *** täällä puhuu suomea”, olivat sanat jotka suustani siihen hätään pulpahtivat.

Sain tyttöjen huomion. He esittäytyivät Anjaksi ja Katriksi. Selvisi, että he opiskelevat lähikaupungissa Nancyssa Erasmuksina. Olivat vierailulla Metzissä ja harhautuneet vaihtariporukastaan, lähdin heidän kanssaan etsimään oopperataloa, jonka sijainnista en itsekään ollut ihan varma.

Purettiin yhteisiä turhautumia ja jaettiin kaikenlaista tähänastisesta vaihtoajasta, oli ihanaa puhua kunnolla suomea ekaa kertaa lähes kuukauteen, jännää kuinka omat psyyken jännitteet tuntuivat purkautuvan ihan vaan omaa kieltä puhumalla – vaikka aluksi takeltelin melkoisesti, kun kaikki sanat eivät löytyneetkään ihan välittömästi.

Tyttöjen porukka löytyi suht pian. Kuljeskeltiin ympäri kaupunkia, tapasin saksalaisen Davidin, joka puhui todella hyvää, mutta tarpeeksi verkkaista ranskaa, ja jolla olisi synttärit illalla. Kierros loppui ja päätettiin lähteä kaupungille. Anja oletti että tiedän kaupungin baarit, ja päätin sitten yrittää viedä tytöt taiteilijabaariin joka Sonian ja Lucasin kanssa löydettiin paria viikkoa aiemmin. Sitä ei ihan löytynyt, joten päädyttiin johonkin baariin kaljalle.

Ilmeni että meillä oli Anjan kanssa enemmänkin yhteisiä tuttuja Tampereella, KRS:nkin piiristä. Nautin seurasta ja suomen puhumisesta, ja ehdotinkin että lähtisin Davidin synttäreille mukaan, ja hetken epäröityään Anja sanoi että voisin yöpyä hänen luonaan, missä myös synttärit pidettäisiin. Epäröin vielä, pitäisikö minun huolehtia jostain, mutta päätin nauttia vapaudestani. Junaan tulikin vähän kiire, mutta sain vajaan kympin maksavan lipun ostettua automaatista. Tykkäsin junasta kovasti, jostain syystä se tuntui mukavammalta ja pehmeämmin kulkevalta kuin suomalaiset junat. Maisematkin oli tosi kauniita, ja seura iloista :).

Itse pileissä saksalaiset, suomalaiset, amerikkalaiset ja hollantilaiset puhuivat keskenään käyttämänsä äidinkielensä lisäksi muiden kansallisuuksien kanssa lähinnä ranskaa, eikä sortumista englantiin juuri tapahtunut – ja oli iloista, että aika hyvin pystyi jo itseään ilmaisemaan. Ihastuin vähän toiseen amerikkalaisista tytöistä, ja, no, tykkäsin monesta muustakin tytöstä paikan päällä kovasti.

Illemmalla mentiin vielä diskontapaiseen paikkaan, joka oli aika perus-teinidisko. Tanssittiin ja hengattiin, väsyin ennen kuin majoitukseni tarjoaja, mutta sinänsä oli ihan mukavaa myöhemmin illalla vain istuskella ja imeä tunnelmaa, vaikka joitain ranskalaispoikia tuntui häiritsevän että nuokuin tanssilattian reunalla puoliunessa. Palatessa käytiin ostamassa snägäriltä täytetyt patongit (ei mitään hampurilaisia tai porilaisia), juteltiin menneistä, tulevista ja olemassaolevista parisuhteista ja päästiin nukkumaan ehkä neljän maissa. Tarjotut patja ja peitot olivat mukavat ja uni maistui.

Sunnuntai meni heräillessä, siivoillessa ja kulkiessa Nancyn katuja. Totesin pitäväni tästä tavasta tutustua uuteen kaupunkiin paljon enemmän kuin nähtävyyksien kiertelystä. Kaupungissa oli paljon paikallisia viettämässä aurinkoista sunnuntaipäivää. Ostettiin kiskalta taas patongit – David nautti paikallista kummallisuutta nimeltä belge (belgialainen) – ranskalaisilla täytetty patonki, jotain kastiketta vähän seassa. Välillä tunsin itseni hitusen ulkopuoliseksi enkä aina jaksanut jutella ranskaksi, mutta jälleen ilmapiiri oli lopulta kovin ystävällinen ja avoin.

Uskonnostakin on juteltu vaikka kenen kanssa, ja asenteet vaihtelevat. Katolisen kirkon vaikutus näkyy ja välillä tuntuu että kun uskovana kohtaan ihmisten ennakkoluuloja kristinuskoa kohtaan, nuo ennakkoluulot liittyvät vahvemmin katolisuuteen, jota en edes tunne – kommunikaatio on melkoisen haastavaa.

Toivoin lukevani täällä Raamattua intensiivisemmin, mutta se ei ole sujunut kovinkaan hyvin vielä ainakaan. En osaa priorisoida sitä, löytää riittävää mielekkyyttä. Toivottavasti saan aikaiseksi edes yrittää löytää jotain seurakuntaporukkaa täältä, vielä se ei oikein ole sujunut. Olisi hienoa, jos osaisi osoittaa jotain Raamatun sanoman jykevyydestä – vaikka siitä jotain on jäänyt itselle selkäytimeen, ei siitä osaa sillä tavalla kuin haluaisi puhua.