Elämässä isot teemat, kuten työ ja rohkeus ihmisten suhteen tuottavat riemua ja käsittämätöntä ahdistusta vastavuoroin. Voima astua ennakkoluulottomasti ihmisten kanssa yhä todellisempaan vuorovaikutukseen, antaen sen, kenen tahansa kanssa olenkin olla oma… raaka ihmisensä, on loputon haaste.
Astun siihen kumminkin jo kaksin jaloin, tai vaikka nelinkontin rähmälläni. Vaikka jarrut ovat edelleen päällä milloin enemmän, milloin vähemmän, kasvan ja tulen näkyväksi niissä ympyröissä, jotka ovat minulle tärkeitä. Pelkään silti jotain abstraktia hylkäävää tuomiota edelleen, koska itse näkee ainakin jotain siitä kuinka väärin on, ja kuinka paljon enemmän voisi tehdä.
Sen verran uskovaisena pysyn, että ainakin kun joku muistuttaa, voin tarrautua kuvaan siitä, että jollain mystisellä tavalla kaikki on sovitettu, vaikka en sitä näekään, ja minun olemisellani juuri niin sekaisena kuin satun olemaan, on oikeutus. Suuren osan ajasta suoritan elämää silti, enkä suostu luottamaan: haluan tehdä itse, nähdä itse, eikä nappaa luottaa siihen, että joku muu nyt sitten paremmin.
Humanistinen, Jumalaton maailmankuva on siitä mukava, että voi ajatella, ettei kukaan minun yläpuolinen ainakaan pääse nipottamaan. Toisaalta, sitten on aina omilla armoillaan, ja jos sattuu olemaan paskana niin eipä sitä armoa itselleen jaksa antaa – eikä ole alkuunkaan itsestäänselvää, että ihmisiä jotka jaksaisivat, on ympärillä.
Silti kiehtoo ajatus siitä, että voisi todella ottaa vastuun omasta ajattelustaan ja tunne-elämästään, kokonaisesti. Että ei jäisi odottaamaan armoa yläpuolelta, vaan määräisi itse, ottaisi asenteekseen olla oman reviirinsä totaalinen herra. Että ei tarvitsisi työhypoteesiin Jumalasta turvautua eikä niellä oppia siitä että meolemmeperisyntisiä-muttaJumalaonloputtomanoikeudenmukainen-jotenhäntarvitsisynnittömänuhrin-jottamevoisimmeolla-sovussahänenkanssaan, vaan todeta itse, mitä ymmärrän ja mitä en, ottaa vastuu omasta elämänpiiristäni itse ja jättää muiden huolet muille.
Näiden kahden tavan nähdä välinen jännite ei ihan heti näytä laukeavan.
Ihmissuhteet ovat edelleen aika epävakaita. Toisaalta hyväksyn sen, että ystäviä tulee ja menee – vaikka toisinaan sitä jääkin miettimään, keneen jää milloinkin haavat siitä, että ihmissuhde vain unohtuu, tai joskus tulee revityksi irralleen. Tälle rosoisuudelle tai rikkinäisyydelle tai vääryydelle, riippuen näkökulmasta josta asiaa katselee, ei oikein kukaan näytä voivan mitään. Toisaalta sitä iloitsee hetkistä kun vaikuttaa siltä että on pystynyt olemaan tueksi, kun kokee että tässä on oikea paikka minulle palvella tässä kohtaa elämää. Ehkä olen liian idealisti ja etsijä, kun täytyy jatkuvasti vaihtaa tapoja, joilla elämää katselee, ja siinä samalla ihmisiä, joiden kautta sitä tekee. En tiedä, nähdäkö siinä vääryyttä ja kuinka paljon, kaikki näyttäytyy kovin suhteellisena. Tietysti jokainen on lopulta – ainakin jossain mielessä – vastuussa itsestään.
